Olen jakanut mietteitäni blogissani harvakseltaan jo parin vuoden ajan. Kirjoituksissani ovat ailahdelleet laidasta laitaan tunteet hämmennyksestä iloon ja epäuskosta, jopa häpeästä toiveikkuuteen.

Suuret saappaat ovat antaneet minulle mahdollisuuden jakaa hyvin paljon hoitajuuteen liittyviä tuntoja ja tunnontuskia. Olin päättänyt kirjoittaa kiitollisuudesta, ja antaa kiitokset paikalliselle moottoripyöräkerholle 16 vuotta jatkuneesta kummiudesta nykyiselle työpaikalleni. Kun istuin alas, en osannutkaan enää tuota tarinaa. Jotta ympyrä sulkeutuisi, halusin jakaa kanssanne jotain muuta; hetken jolloin päätin, että minusta tulee hoitaja.

Yläasteella halusin lentäjäksi. Vastoin tyypillistä nuorisoa, lainasin kirjastosta sotiemme aikaisista lentäjäsankareista kertovia kirjoja. Luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ihan mielelläni ja sittemmin pyysin joululahjaksi Sotaromaanin. Luin moneen kertaan Seura-lehdessä olleen jutun Suomen ensimmäisestä naispuolisesta hävittäjälentäjästä. Kokosin pieneen kenkälaatikkoon kaikki Suomen Puolustusvoimien ja Lapin lennoston esitteet, joita siihen aikaan jaettiin. Homma oli minulle jo ihan selvä: lukion kautta armeijaan ja siitä eteenpäin. Elämässä kaikki ei kuitenkaan aina mene kenkälaatikkoon koottujen suunnitelmien mukaan.

Kuten useat läheiseni tietävät, tie aikuisuutta ja ammattia kohti ei aina ole ollut se helpoin. Haluan nostaa esille erään tietyn hetken, jolloin tiesin, että hyvän turvaverkoston saaneena ihmisenä haluan auttaa muita. Olla paikalla silloin, kun tarvitaan. Olen elänyt tuota hetkeä hyvin usein uudelleen, alkuun syyllistäen itseäni, jälkeenpäin kiitollisena, että selvisimme vain kolhuilla ja omantunnon tuskilla.

Olin tulossa lukioajan opiskelukaupungista kotiin, ja ystäväni tuli hakemaan minut juna-asemalta. Moottoritieltä poistuessamme ajoimme rampin jälkeen lähestyvään risteykseen liian lujaa ja törmäsimme oikealta tulevaan autoon, jota emme kumpikaan kaverini kanssa nähneet, vaikka muistan selkeästi, kuinka katsoimme vasemmalle ja oikealle ennen risteyksen ylittämistä.

Ehdin nähdä pienen välähdyksen auton valoista ennen kuin musteni ja tunsin turvavyön kiristyvän. Sekunteihin, jonka aikaa auto pyöri, mahtuu monta muistikuvaa siitä, miten vasen käsi tarrautuu penkkiin ja pitää lujasti kiinni. Oikea käsi ei ylety mihinkään, vaikka yrittää epätoivoisesti tukeutua tuulilasiin ja kojelautaan. Olo on hetken kuin vuoristoradan pahimmissa kaarteissa.

Kun auto lakkaa pyörimästä, kuulee hetken ajan vain kamalan hiljaisuuden. Hiljalleen erottaa sydämensä sykkeen, hengityksen ja kohinan, tuntee puristavan tunteen rinnassa ja lanteilla. Kivusta tietää olevansa elossa.

Räpytellessään näkee ympäristöä laajakuvalla, kuin hidastettuna tekee arviota tilanteesta ajatellen samalla lannistuneena, ”ei kai taas”. Sekuntien jälkeen alkaa erottaa oman kehonsa ulkopuolisia ääniä, osaa vastata olevansa kunnossa, käskee soittamaan apua, saa vapisevin käsin turvavyön auki ja juoksee toisen auton luo.

Sähköikkuna avautuu ja vihainen keski-ikäinen mies ärähtää minulle, että hän on kunnossa, mutta hänen autonsa ei. Muistan vieläkin minussa heränneen nuoren tytön raivon, kun näin etupenkillä turvavyön varassa retkottavan pojan leuka rinnassa, liikkumatta. Huusin miehelle kirosanojen kera, että minulle on aivan sama, kuinka hänen autolleen kävi, mutta katso onko etupenkillä istuva poika kunnossa. Seuraava muistikuvani on ambulanssista jossa tunnen ensimmäistä kertaa talven kylmyyden. Olen kuulemma kunnossa, Oikea käteni on voimaton, kipua en tunne, ja hoitaja hymyilee; ”olet kunnossa”. Katsoessani poistuvaa ambulanssia ja loittonevia valoja päätän, että ensikerralla minä olen se, joka auttaa.

Seuraavaa kertaa ei ole tullut. En lähtenyt armeijaan, eikä minusta tullut hävittäjälentäjää. Hain ammattikorkeakouluun vaihtoehtonani ainoastaan hoitotyön koulutusohjelma. Pääsykokeissa istuin ison mahan kanssa, odotin ensimmäistä lastani. Voitte arvata, mitä vastasin, kun haastattelija kysyi minulta, miksi halusin Sairaanhoitajaksi.

Jokaisen hoitajan kohdalla on oma hoitajuuden syntytarina. Jokainen sitoutuu omalla tavallaan, jokainen uppoutuu hoitotyöhön omalla panoksellaan. Jokainen hoitaja saa antaa itsestään työlleen ja kohtaamisille harkitsemansa kokoisen osan, ison tai pienen. Jokaista ja jokaisen osuutta tarvitaan. Ei ole huonoja hoitajia, ei ole hyviä hoitajia. On vain tavallisia ihmeentekijöitä valkoisissa, sinisissä ja vihreissä vaatteissa. Niitä ihmisiä, joilla henkilökortti, ponnari, viikset tai parta. On niitä, joilla on myssy. On hymyileviä ja kireitä, niitä joilla on aikaa ja niitä joilla on kiire. On vain suuri joukko pienipalkkaisia ihmisiä, jotka tulevat työhönsä vuoro toisensa jälkeen auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apua. Ihmisiä, jotka hymyilevät lämpimästi ambulanssissa istuvalle tytölle, jonka oikea käsi on murtunut.

Haluan kiittää Sairaanhoitaja-lehden toimitusta. Kiitos mahdollisuudesta, jonka annoitte minulle Suuret Saappaat -blogissa. Haluan kiittää lukijoita ja saamaani palautetta. Kiitos aiheita kanssani myötäeläneille, nykyisille ja vanhoille työkavereilleni. Kiitos ikuisuusperehdyttäjäni Anna. Kiitos opiskelukaverini Jenna vertaistuesta matkallamme anestesiahoitajuuteen. Kiitokset Kittilään ja Norjaan. Kiitos äiti, isä, täti ja oma pieni perheeni.
Kiitokset Pirkko-Mummulle tämänpäiväisestä keskustelusta, joka herätti niin paljon ajatuksia ja kimmokkeen tälle tarinalle.

Hyvää kevättä!
Terhi, ammatistaan ylpeä sairaanhoitaja

 

Terhin blogi lopettaa Sairaanhoitajat.fi-sivustolla. Kiitos Terhille hienoista teksteistä!

Minuuttiin sisältyy 60 raakaa ja raksuttavaa sekuntia. Ajatuksia sen sisään mahtuu satoja, huomioita ympäristöstä vielä enemmän. Leikkaussalissa minuutti voi olla ratkaiseva aika mihin tahansa suuntaan. Potilaan siirto heräämöön tapahtuu minuutissa. Minuutissa saadaan potilas uneen, ja minuutissa saadaan asetettua larynx-maski. Minuutissa onnistuu myös intubaatio ja intubaatioputken teippaus. Minuuttiin mahtuu tilanneraportti. Joskus minuutissa ehtii ottaa enemmän askelia kuin yhden leikkauksen aikana. Silti leikkaussalissa on rauhallista, vaikka on hätä. Silti jokainen meistä tietää, että hetkiin ei takerruta.

Osastollamme on käytössä hätäkuulutus, jota käytetään, kun leikkaussalissa tai heräämössä tulee yllättävä tilanne, johon tarvitaan välittömästi anestesialääkärin apua. Tilanne voi tulla hoitajalle anestesiaa valvoessa, heräämössä tai esimerkiksi anestesian lopussa herätystilanteessa, jolloin anestesialääkäri tarvitsee lisäkäsiä nimenomaan toiselta anestesialääkäriltä. Hätäkuulutuksen tekee yleensä instrumenttipuolen hoitaja, ja kuulutus toistetaan aina samalla kaavalla. Kun hätäkuulutus kuuluu, jokainen potilaasta irtipääsevä anestesialääkäri saapuu kuulutettuun saliin juosten. Yleensä myös mahdollisesti vapaana oleva hoitaja tulee katsomaan tilannetta ja arvioi vielä tahollaan lisäavun tarvetta. Hätäkuulutusta ei käytetä koskaan turhaan, eikä kuulutuksilla pyritä lyhentämään odotusaikaa esimerkiksi herätystilanteessa. Hätäkuulutus on hätätilannetta varten, ja se toistetaan sanatarkasti samalla kaavalla, aina kahdesti peräkkäin.

”Saturaatio 85. Laskee, 80…75..72.”
”Saturaatio 63, laskee…”
”Minulle tuoli. Valmistaudutaan intubaatioon. Sukolin valmiiksi.” Anestesialääkäri johtaa tilannetta, ja me muut odotamme ohjeita, kaikki muu toiminta salissa pysähtyy ja keskitytään tähän hetkeen.
”Imu valmiiksi.”
”Sukolin antovalmiina, annos 5mg?”
”Intubaatioputki koko 3, instillaattori paikallaan.”
”Ei ventiloidu, painetta.”
”Videolaryngoskooppi valmiina.”
”Kuulutetaanko lisäkäsiä? Selvä, kuulutan. Anestesialääkäri saliin viisi, heti. Anestesialääkäri saliin viisi, heti.”
”45, edelleen laskee.”
”Anna sukolin.”
”Sukolin annettu.”
”Videolaryngoskooppi on tässä”
”Nyt ventiloituu, saturaatio nousee, 50, 75, 80, nousee. Ei intuboida vielä, odotetaan.”

Lähes välittömästi hätäkuulutuksen jälkeen ovet lävähtävät auki kahta puolta salia ja seuraa lyhyt tilanneraportti kahdelle anestesialääkärille. Tilannetta seurataan lisäkäsien voimin, ja todetaan, että lapsi hengittää taas itse riittävästi, ja uudelta intubaatiolta vältyttiin. Vaikka tilanne onkin jo ohi, lapsen vointia seurataan edelleen tiiviisti. Pian tilanne on täysin vakaa, ja joku kehuu pienen potilaan nappisilmiä. Hetken kuluttua puhe kääntyy jouluvalmisteluihin, ja joku kertoo edellispäivän kommelluksia. Kaikkia naurattaa, vaikka huomion keskipisteenä on edelleen potilas.

Tiukka tilanne kesti viisi minuuttia. Tilanne hoidettiin ja siirryttiin eteenpäin, vaikka pienen potilaan ympärillä työskenteli enimmillään kolme anestesialääkäriä ja neljä hoitajaa. Heräämössä apneasta raportoidaan heräämön työntekijöille muun toimenpide- ja anestesiaraportin yhteydessä. Heräämön hoitajat ovat jo hätäkuulutuksen perusteella varautuneet mahdollisiin ongelmiin; potilaan vierellä on ventilaatiovälineet, ja potilaspaikalle jätetään salissa valmiiksi laitettu intubaatioputki instillaattorin kera. Myös potilaan anestesian hoitoon varatut lääkkeet siirtyvät potilaan mukana heräämöön, jossa ne ovat jo valmiina ruiskussa, mikäli ongelmia ilmenee.

Apneaan ei takerruta. Spasmiin ei takerruta. Muihin yllättäviin tilanteisiin ei takerruta, eivätkä ne saa vaikuttaa seuraavaan askeleeseen negatiivisesti. Kun potilas on viety heräämöön ja potilaspaikkakytkentä irrotettu salista, tilanne on ohi. Seuraavaksi valmistellaan sali uutta pikkuista varten. Tarkistetaan paino ja esitiedot, toimenpide ja sen erityispiirteet. Valmistellaan potilaalle määrätyt induktiolääkkeet, lasketaan relaksantin ja mahdollisen antibiootin määrä sekä valmistellaan intubaatiovälineet, hengityskone ja valvontalaitteet. Työpäivä jatkuu, ja pyydetään uusi potilas saliin.

Leikkaussalin ovella vanhemmille ja lapselle hymyillään, jutellaan mukavia. Hoitajien ilmeet ovat rentoja, toiminta on neutraalia ja käytöksestä huokuu rauhallisuus. Kaikki on hyvin. Luodaan uusi potilaspaikkakytkentä. Aloitetaan alusta, koska leikkaussaliminuutti on kallis, ja minuuttiin ei takerruta.

Viime aikoina on puhuttu siitä, että nuoret ja tuoreet hoitajat harkitsevat ja jopa vaihtavat alaa hyvin pian työelämään päästyään. Valmistuessani odotin opiskelujen loppumista ja työhön pääsemistä, palkkaa ja ammattitaidon kehittymistä innokkaasti. Vastavalmistuneena on tarmokas oppimaan ja opettelemaan asioita, mutta huolimatta siitä, että valmistumisestani on niin vähän aikaa, olen ehtinyt harkita alanvaihtoa. Halusin ja pyrin olemaan hyvä hoitaja kaikkine piirteineen ja oppeineen.

Viihdyn kyllä ammatissani ja työpaikassani. Pidän haasteista, joita työni tarjoaa, ja haluan edelleen kehittää hoitajuuttani. Palkka voisi olla parempi ja fyysisissä työoloissa olisi varmasti myös parannettavaa, mutta pääsääntöisesti tällä työkokemuksella en osaa vaatia enempää.

Koen kotiutuneeni työyhteisöön ja uuteen kotikaupunkiin hyvin, mutta työmme yllä on aina varjoja. Toisinaan varjona on hoivaamisen ja työmme aliarvioinnin varjo, toisinaan työtämme varjostaa se, että emme ehdi ja pysty hoivaamaan työmme luonteen vuoksi. Vaikka kuinka ruusuisesti pohtisin työni ja työpaikkani luonnetta, pääsen aina samaan ratkaisuun; meidän tehtävämme sairaanhoitajina on hoitaa.

Ennalta suunnitellut saliminuutit käytetään yksiköllemme tunnusomaiseen työhön: korjaamme, autamme ja hoidamme. Teemme konkreettista ja leikkausliinoilla rajattua hoitotyötä, jossa kontakti potilaaseen ja perheeseen on vähäinen. Hoidamme, korjaamme ja teemme parhaamme jokaisena työpäivänä. Joskus otsalla näkyy ryppyjä.

Pidän työstäni myös siksi, että yleensä rypyt otsalta vaihtuvat helpotuksen hymyyn. Aina tilanteet eivät mene suunnitellusti, mutta lopputulos on tärkein. Joskus hyväkin tulos on kiitettävä, vaikka menisimme useamman mutkan kautta.

Alamme ja työmme raadollisuus korostuu tilanteissa, joissa koko ajan kehittyvä lääketiede ja teknologia eivät onnistu auttamaan. Sain hiljattain surullisen viestin läheiseni vakavan sairauden uusiutumisesta. Huonoja uutisia ei pysty käsittelemään ilman katkeruutta ja epäuskoa. Hyvin pian huomaa toivovansa virhettä ja erehdystä. Kun virhettä ei löydy, eikä kukaan ole erehtynyt, sanoin vaihtavani alaa.

Kun pääsin alkujärkytyksestä yli toivoin, että työyhteisöissä ja eri osastoilla olisi kokeneita hoitoalan ammattilaisia. Nimenomaan niitä hyviä hoitajia, jotka eivät ole lukeneet sähköasentajiksi valmistumisensa jälkeen, vaikka hoitajan palkka on liian pieni, vastuu suuri ja työtä arvostetaan niin vähän. Toivoin että löytyisi niitä hoitajia, joille hoitajuus on sisäänrakennettua ja jotka osaavat kaiken muun ammattitaitonsa lisäksi myös hoivata.

Sairaanhoitajien päivää vietetään 12.5. Omasta puolestani haluan kiittää kaikkia niitä hoitajia, jotka kohtaavat jokaisen potilaan arvokkaana. Kiitos teille, jotka pysytte vahvoina ja läsnä, kun suru lyö omaisten läpi. Kiitos, kun autatte päivittäisissä toiminnoissa; pesette, syötätte, pidätte kädestä. Kiitos jokaiselle hoitajalle siitä, että hoidatte ja hoivaatte!

 

Jotta elämäntapamuutos olisi pysyvä, pitää sen olla hauskaa, ja hetkestä pitää osata nauttia, kirjoittaa blogisti Terhi Lanko.

Terhin työporukka haastoi toisensa kuntoilemaan.

Terhin työporukka haastoi toisensa kuntoilemaan.

Edellisistä kuulumisista onkin vierähtänyt jo aikaa, mutta täällä sitä ollaan edelleen. Talviunet on nyt nukuttu, ja suuret saappaat kulkevat kevättä kohti. Vajaa vuosi Oulussa on kulunut hurjan nopeasti. Työpäivät ja työviikot hurahtavat ohi vilisten ja pian on pääsiäinen. Mielessä on jälleen kesäloman odotus, ja uskokaa pois, tänä vuonna minä aion myös pitää ansaitsemani lomapäivät. Ajatuskin lomasta, uimarannasta ja auringosta nostaa hymyn huulille, eikä pelkästään vain loman, vaan uuden elämän vuoksi.

Vuodenvaihteessa ihmiset alkavat kuntoilla, ja terveellisten elämäntapojen muoti-ilmiö rantautuu useisiin koteihin. Kun tammikuussa aloittaa, ehtii kesäksi rantakuntoon. Yhä useammalla työpaikalla ollaan muodikkaasti superdieetillä tai laihdutetaan perinteisin keinoin. Liikkuminen, hiki, kuntoilu ja proteiini ovat termejä, joita ei tarvitse selitellä saati peitellä. Terveyden ja hyvinvoinnin muodikkuus on pelkästään hyvä asia, etenkin meille hoitoalalla työskenteleville. Enää ei tarvitse selitellä, jos syö lounaalla salaattia tai kieltäytyy pullatarjoilusta. Et myöskään saa paheksuvia katseita, jos jaat kuntosali-, jooga- tai spinningkokemuksiasi aamukahvilla.
Useat työnantajat jopa kannustavat työntekijöitään liikkumaan ja pitämään huolta itsestään, jolloin myös työssä jaksamisen edellytykset pysyvät mahdollisimman hyvinä pitkään.

Minä olen yksi niistä, jotka päättivät muuttaa elämänsä. Syyt ovat hyvin yksinkertaiset: haluan elää vielä iäkkäämpänäkin hyvää elämää. Havahduin teho-osaston työkokemukseni aikana siihen tosiasiaan, että mikäli elämäntavat eivät muutu, sairastun varmasti, enkä hoitoa tarvitessani mahdu sairaalan sänkyyn. Jos en pysäyttäisi itseäni tuhoamasta elimistöäni, minua nostamaan tarvittaisi nosturi tai viisi vahvaa hoitajaa. Tai jos jalkani jaksavatkin työssä pidempään, kuntoni ei riitä nostamaan isokokoista potilasta tai selviytymään työvuorosta. Myös lapseni saavat huonon esimerkin, enkä halua pilata heidän tulevaisuuttaan. Minä halusin voida hyvin.

Seuraavaksi tarvittiin vain rankkaa työtä. Lakkasin keksimästä tekosyitä. Selittelyt vaihtuivat organisointiin ja ajanpuute lisääntyneiksi tunneiksi vuorokauteen. Lakkasin hokemasta itselleni, etten pysty ja aloin toimia. Halusin edustaa ammattikuntaani ja sitä tietomäärää, mitä tähän asti olin kerännyt. Ennen kaikkea halusin olla ylpeä siitä, että olen terveydenhuollon ammattilainen, sisäisesti ja ulkoisesti.

Rantakuntoon on vielä matkaa ja työtä, mutta paljon vähemmän kuin vuosi sitten. Ensi kesänä aion nauttia rannalla koko perheen voimin hyvinvoinnista ja lempeistä kesätuulista. Elämä ennen lomaa ei kuitenkaan saa olla pelkkää porkkanaa, pyöräilyä ja hampaiden kiristystä. Jotta elämäntapamuutos olisi pysyvä, pitää sen olla hauskaa, ja hetkestä pitää osata nauttia.

Työporukkamme halusi olla muodikas terveyden ja hyvinvoinnin saralla: tartuimme 31-päivän kyykkyhaasteeseen. Tästä innostuneena väsäsimme vielä oman vatsalihashaasteen (Lastlen Rautanauta 2015 vatsalihashaaste), jonka innoittaja oli tietysti Putous-ohjelman tähti Kissi Vähähiilari. Kyykkäyshaaste antaa kyytiä talven aikana kerääntyneelle vararavinnolle, ja mikä parasta, sen voi suorittaa näppärästi taukojumppana työkavereiden kanssa.
Mutta eihän kukaan jaksa pelkkää kuntoilua, seuraavana hiljaisena päivänä meillä paistettiin pannaria.

Ihanaa kevään alkua!

Olisitteko uskoneet, että nykypäivän valveutuneena ja oikeuksistaan tietoisena potilaana voi vielä törmätä hoitajaan, jolla on yövuoronsa aikana niin kiire, ettei hän ehdi antaa liikkumaan pääsemättömälle potilaalle vettä, jotta potilas olisi saanut otettua pöydälle jätetyt kipulääkkeet?

Sairaanhoitajaliiton sivulta löytyvissä Sairaanhoitajan eettisissä ohjeissa sanotaan sairaanhoitajan toimivan tehtävässään oikeudenmukaisesti. Hän hoitaa jokaista potilasta yhtä hyvin ja kunkin yksilöllisen hoitotarpeen mukaan, riippumatta potilaan terveysongelmasta, kulttuurista, uskonnosta, äidinkielestä, iästä, sukupuolesta, rodusta, ihon väristä, poliittisesta mielipiteestä tai yhteiskunnallisesta asemasta.

Olen nähnyt ja kuullut monenlaisesta hoitajuudesta lyhyen urani, opiskeluaikani sekä potilaana ja omaisena ollessani. Olen tähän asti uskonut, että jokaisessa hoitajassa on sydämen hyvyyttä, ja potilaiden negatiiviset kokemukset selittyvät kohtaamattomilla kemioilla, kiireellä tai huonolla päivällä, vaikka nämä asiat eivät saisikaan vaikuttaa hoitajan työntekoon. Olen ajatellut ammattikuntani edustajien olevan ”vain ihmisiä”, jotka saattavat joskus erehtyä ja katuvat huonoa käytöstään. Läheisen ihmisen viimeaikaiset kokemukset saivat minut miettimään hieman epäuskoisesti, voiko hoitaja sittenkin vain olla välinpitämätön tai jopa tahallaan ilkeä.

Pelkästään sairaanhoitajaksi kouluttautuminen vie kolme ja puoli vuotta. En muista omasta koulutuksestani yhtään kurssia, jossa emme olisi jollain tavalla törmänneet sairaanhoitajan eettisiin periaatteisiin siitä, että taustastaan huolimatta jokainen potilas on yhtä arvokas. Hoitajuuteen liittyviin ammatillisiin ja eettisiin pelisääntöihin törmää työssään päivittäin, ja lisäksi nykyajan potilaat ja omaiset ovat entistä tietoisempia omista ja läheistensä oikeuksista, joten voin vain ihmetellä ääneen sitä raadollista tosiasiaa, että ylipäätään on mahdollista törmätä hoitajaan, jota nämä periaatteet tai niiden kunnioittamatta jättäminen eivät hetkauta. Vielä pahempaa on, mikäli me sallimme työkaveriltamme koko työyhteisön leimaavan käytöksen.

Tarinaani liittyvä potilas oli käynyt läpi suurehkon leikkauksen ja oli osastolle tullessaan huonovointinen ja kivulias. Kivunhoitoon suunniteltu epiduraali laski verenpainetta epäedulliselle tasolle. Liikkumaan pääsyä hidasti infuusiot, katetri ja dreeni. Lisäksi epiduraalinen kivunhoito aiheutti pahoinvointia. Hieman myöhemmin epiduraalista kivunhoitoa vähennettiin ja lopulta siitä luovuttiin. Vaikka potilas pääsi irti katetrista ja infuusioista, liikkuminen ja asennonvaihtaminen olivat vielä leikkauksen, kipujen ja dreenin vuoksi vaivalloista. Potilas oli oli pyytänyt kipulääkettä, jotka hoitaja toi potilaan pöydälle. Potilas pyysi vielä vettä, jonka avulla olisi saanut nielaistua lääkkeet, mutta veden antamiseen hoitajalla ei ollut aikaa. Potilas sai vettä huonekaveriltaan pyytämättä.

Kävin tervehtimässä vierailuajalla potilasta osastolla pariin kertaan. Hän on minulle tärkeä ihminen. Ensimmäisellä kerralla huonovointinen ja kivulias potilas nuokkui, vaikka verenpaineiden seurantaan tuotu laite hälytti kahden potilaspaikan välissä taukoamatta.  Toisella kerralla potilas kertoi kuulumisiaan edelliseltä illalta ja yöltä; avunpyyntöön asennonvaihdosta reagoitiin käskyllä painaa sähkösängyn kapulan nappeja. Potilas oli pahoitellut hoitajalleen, että sänky sotkeutui verensekaiseen eritteeseen, kun dreenipussin letku oli irronnut, jolloin potilaalle oli tiuskaistu sängyn sotkeutuvan, koska potilas olisi itse repinyt letkun irti. Olin pettynyt. Jokaisella kerralla potilaan tarvitsema apu olisi vienyt hoitajalta aikaa muutaman minuutin verran, ja hyvä käytös puolestaan ei olisi maksanut hoitajalle mitään.

Potilaana vuoteessa makasi vahva ja kovan elämänkoulun läpi käynyt nainen, joka oli hiljattain saanut elämää pysähdyttäviä uutisia. Potilas, jonka urheuden takaa näkyi kyyneliä ja joka eli monien muiden potilaiden kanssa samaa epätietoisuutta elämän jatkumisesta. Mielessä pyöri kriisin eri vaiheita, huoli omasta ja perheen selviytymisestä ja kuntoutumisesta. Potilas, jonka todellisuus oli kamppailua kivun ja sietämättömän kivun rajasta, avunpyytämisen ja avunsaamisen vaikeudesta. Sängyssä olisi voinut olla kuka tahansa nainen, äiti, mummo, täti tai kummi, mutta  potilasvuoteessa makasi kollegaansa häpeävä sairaanhoitaja, joka tiesi oikeutensa potilaana.

Tässä tapauksessa potilaan ja omaisten tausta vaikuttivat hoidon laatuun ratkaisevasti ja selkeästi. Näiden kahden epäasiallisen hoitajan kollega otti vastaan palauteryöpyn ja auttoi antamaan kirjallista palautetta potilaan kokemuksista. Hän myös lupasi potilaan niin halutessa jutella kollegoidensa kanssa tapahtumista ja mahdollistaisi tarvittaessa osastonhoitajan ja potilaan kohtaamisen. Myös potilasasiamies vilahti keskusteluissa. Hoitajan silmissä vilahti häpeä, kun hän kuuli kollegoidensa käytöksen, ja huolimatta siitä, että joutuisi itse vaikeaan asemaan, hän ajoi potilaansa etua. Myös seuraavana vuoroon tullut mieshoitaja ansaitsi lämpimät kiitokset.

Tilanne, jossa potilas olisi ansainnut turvallisuuden tunteen ja hetken verran apua, onnistuivat nämä kaksi kiireistä hoitajaa pilaamaan luottamuksen koko osastoa kohtaan. Potilas ei saanut hoitajiltaan anteeksipyyntöä tai pahoitteluja. Siihen, kolkuttaako omantunnon ääni, emme koskaan saane vastausta. Potilas vietti osastolla muutaman vuorokauden, mutta sairauden hoito ja toipuminen jatkuu yhä; toipumisen ja selviytymisen matkalle toivotan enkeleitä ja voimia selvitä päivä kerrallaan.

Meille hoitajille toivon voimia jaksaa hoitotyössä. Vaikka tuntuisi miltä, toivon ettemme sysää potilaille negatiivista viestiä mistään syystä, sillä he eivät ole olemassa meitä varten, vaan me heitä.

Jostain syystä minulla oli Ouluun muuttomme jälkeen sellainen olo, että tästä kesästä tulee jollain tavalla erityinen ja mieleenpainuva. Niin tulikin.

Alkukesän opettelimme lenkkipolkuja ja äidille kertyi juostuja kilometrejä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Sitten tuli helteet, ja monen monet uintireissut luonnonvesiin. Lasten suurin ihmetys oli äiti, joka uskaltautui kerta toisensa jälkeen veteen leikkimään ja uimaan lasten kanssa. Työpäivän jälkeen aika on kulunut tiiviisti arjen ja uuden kotikaupungin valloituksen merkeissä. Uusien tuttavuuksien ansiosta perheestämme on löytynyt ihan uusia puolia, ja rennompaa otetta. Kesään on kuulunut valtavasti naurua, iloisia juhlia, onnea, ystäviä ja rakkaita.

Kesäämme on mahtunut paljon erilaista tekemistä ja olemista, ja tekevällehän tunnetusti tapahtuu. Heti alkukesällä esikoisen peukalo murtui jalkapalloa pelatessa. Alkuun ei tietenkään käynyt pahasti ja puhallettiin, mutta kun kasvot kalpenivat entisestään ja vaisuksi muuttunut tyttö ei piristynyt edes jäätelöllä, ei auttanut muu, kuin lähteä tarkistuttamaan tilannetta päivystykseen. Pääsimme kuitenkin kotiin peukalon kuvaamisen jälkeen ohjeistuksena lääkitä kipua. Seuraavana päivänä selvisi itkuisen yön ja kylmähoidosta huolimatta entisestään turvonneen peukalon syyksi hyväasentoinen  murtuma, joka kipsattiin heti aamusta.

Hakiessani  tytölle määrättyä kipulääkkettä apteekista tajusin, että kesä on vasta alussa eikä lääkekaappimme lainkaan vastaa sitä, miltä sen ammatin, koulutuksen ja vanhemmuuden perusteella ehkä pitäisi. Vastoin kaikkia odotuksia, lääkekaapista, eli puisesta pienestä ”Medicine”-rasiasta, löytyi yllättäen vain lasten kuumelääkettä, vanhentunut Zyrtec-pullo ja pari laastaria. Eteisen kaapin kätköistä löytyi kolme pulloa aurinkovoidetta, mutta koska ne eivät mahtuneet lääkelaatikkoon, ne jäivät eteisen kaappiin.

Oivallukseni lääkekaapin puutteellisuuksista hävetti niin paljon, että päätin siinä sivussa terästäytyä asian suhteen. Kotiin tullessani apteekin pussista tyhjeni yläkaapin kätköihin haavataitoksia, siderullia, kyypakkaus, laastareita, särky- ja allergialääkkeitä, desinfiointiainetta, kylmägeeliä, perusvoiteita ja silmätippoja… Kaikkea mitä lapsiperheessä nyt voisi kuvitella tarvitsevansa kesällä. Eikä aikaakaan kun tuli ensimmäinen puhdistettava haava, tikku sormessa, kipeitä lihaksia, allergiaoireita, lisää hiekkaisia haavoja, irronnut kipsi ja monen monta muuta pintavauriota.

Kesän menoa hiljensi viikoksi uimarannan tuliaisena saatu vatsatauti, joka alkoi tietysti vain muutama päivä ennen palkattomana virkavapaana anotun kesälomamme alkua. Onneksi vatsataudista selvittiin lähikaupan antimilla ja kolmella pullollisella desinfioivaa pesuainetta, jolla suoritettiin astetta tehokkaampi suursiivous. Kesäloma alkoi tuntua vielä lomalta ja pääsimme nauttimaan merenrantaan aurinkoisista ilmoista. Parista vahingosta viisastuneena mukana oli  runsaasti juotavaa, syötävää ja hatut kaikille. Meren rannalla perheemme menoa ei hidastanut enää mikään, mutta pitkän rantapäivän jälkeen äidin yöunia häiritsi  ne eteisen kaappiin unohtuneet aurinkovoiteet, jotka olisivat suojanneet ihoa ja estäneet äidin totaalisen palamisen tehokkaammin nimenomaan iholla, kuin kaapissa.

Ihanaa loppukesää ja turvallista syksyn alkua!

Ensimmäinen vuosi sairaanhoitajana täyttyy lähipäivinä. Olen siitä onnellisessa asemassa, etten ole ollut työttömänä kuin yhden päivän, ja sain kerättyä ensimmäisen vuoden aikana itselleni kunnollisen kesäloman. Moni asia on kuitenkin muuttunut matkan varrella.

Muistan varmasti loppuelämäni ensimmäiset työvuoroni virallisesti sairaanhoitajana. Itseni esittely potilaalle sairaanhoitajana omalla nimellä tuntui pelottavalta, ja vielä pelottavampaa oli, mikäli sen teki työkaveri. Valmistuessaan huomasi, kuinka turvallista oli olla opiskelija tai perehtyjä, vaikka käytännössä olin edelleen ihan yhtä vihreä ja tuore, vaikka titteli muuttui. Välillä tuntui, että ammattinimikkeeseen latautui niin paljon odotuksia, ettei pystynyt täyttämään puoliakaan. Valmistuessaan ymmärsi, miten vähän oikeastaan edes ymmärsi, ja kuinka paljon oli opittavaa.

Ensimmäisessä työpaikassani työt tulivat helposti kotiin, luin ja opiskelin työn ulkopuolella, stressasin ja pelkäsin virheitä, halusin osata enemmän mihin aivokapasiteettini riitti. Vapaat kuluivat liian nopeasti, ja usein en ehtinyt saada töitä kunnolla pois mielestä, kun vapaat olivat jo ohi. Tyypillinen vastavalmistunut, eikö? Toisessa työpaikassani osasin olla rennompi, mutta turhauduin välillä tuoreen hoitajan rooliin ja olisin halunnut, että minulta vaaditaan enemmän. Toisaalta opin nauttimaan rauhallisista hetkistä ja hyödyntämään mahdollisuuden kahvitaukoon, ennen kuin rauhallinen tilanne vaihtui kaaokseen.

Vuosi työelämässä on opettanut myös ihmissuhdetaitoja. Jokaisella työkaverilla on omat luonteenpiirteensä, omat tavat toteuttaa hoitotyötä ja erilainen kyky ottaa ja kantaa vastuuta. Vuoden sisään näkee paljon vastuun siirtämistä, virheistä oppimista ja niiden jakamista, onnistumisen iloa, turhautumista ja pettymystä, voimattomuutta esimiestaholta ja väsyneitä ilmeitä raportilla.

Vuoden sisällä tapaa monta uutta ihmistä ja oppii lukemaan erilaisia tunnetiloja. En provosoidu helpolla, mikä mahdollistaa sen, että kuulostelen ihmisiä pitkään. Joku vaikuttaa helposti pessimistiseltä töksäyttelijältä, mutta kuoren takaa paljastuu sydämellinen, potilaan perhettä ajatteleva hoitaja. Toinen puolestaan vaikuttaa sydämelliseltä ihmiseltä, jota on helppo lähestyä, mutta sopivan paikan tullen hän nöyryyttää työkaverinsa kahvin keittämisestä. Toiselle on luontevaa kehua ja kiittää työkaveria, toinen on epävarmempi.

Vuoden aikana olen alkanut kasata itselleni palasia, joista koota juuri minun näköiseni hoitaja. Olen oppinut ja opetellut valtavasti asioita, löytänyt omia vahvuuksiani ja kehittämiskohteita. Olen ymmärtänyt mitä osia itsestäni pystyn hyödyntämään työssäni, ja kuin vaivihkaa olen opetellut jättämään työroolini töihin. Kotona haluan olla vain äiti ja nainen, minä itse. Töissä haluan olla reilu, tunnollinen ja tarkka, huolellinen, vastuullinen, vilpittömästi avulias ja lempeä. En halua, että arki ja tehdyt työvuodet kadottavat minusta empaattisuuden ja tekevät minusta rutinoituneen ja kylmän. Haluan kehittää ja kehittyä, oppia ja opettaa, ottaa ja jakaa vastuuta.

Vuosi uudessa roolissa on kasvattanut ja rohkaissut minua myös ihmisenä. Irrotin ankkurin ja jätin taakseni tutun turvasataman. Irtisanouduin tutusta, mielekkäästä vuorotyöstä ja hyppäsin suurine saappaineni kokonaan uuteen työhön, uuteen sairaalaan ja uudelle paikkakunnalle. En vieläkään tarkalleen tiedä, miksi tunne lähtemisestä oli niin vahva, mutta uusi työ anestesiahoitajana Oulun yliopistollisessa sairaalassa on kyllä antanut osan vastauksista, samoin kuin uusi koti ja kotikaupunki. Poistuminen omalta mukavuusalueelta kannatti pelosta ja jännityksestä huolimatta, sillä en ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä, vaikka ansaittu kesäloma jääkin pitämättä.  Päinvastoin, tällä hetkellä elämä on mallillaan unelmatyössä, ihanassa kodissa ja tärkeiden ihmisten ympäröimänä.

Ensimmäinen vuoteni sairaanhoitajana päättyy siis samaan, mistä se alkoi: perehdytykseen. Sillä erolla, että kun leimaan itseni ulos, työasiat ovat jääneet töihin enkä vaadi itseltäni vielä parin viikon perehdytyksen jälkeen täyttä anestesiahoitajan osaamista, vaan nautin oppimisesta.

Onnittelut uusille hoitoalan ammattilaisille ja lämpimästi tervetuloa työyhteisöihin!

Työkaverini ohjeisti ottamaan palkatonta heti, kun tuntuu siltä, että normaalit vapaat eivät riitä palautumaan työputkesta.

Onko eteesi tullut tilannetta, jolloin lähdet vapailta töihin, mutta huomaat miettiväsi valmiiksi, milloin seuraavat vapaasi ovat.  Palautuminen työstä on hidasta, ja vapaapäivät suhahtavat ohi yhtäkkiä. Ehkä joudut lataamaan vapaapäiivisi kaiken sen ohjelman, joka ei mahdu muille päivälle: ystävien ja sukulaisten tapaamiset, siivouksen, pyykkihuollon, leipomisen ja kampaajakäynnin. Ehkä suunnittelit myös katsovasi jonkun hyvän elokuvan, virkkaavasi, nauttivasi aurinkoisista keleistä koko perheen kanssa ja tietysti – näillä vapaillahan piti rentoutua.

Tilanne on varmasti tuttu monille, mutta etenkin niille, joille ei ole vielä kertynyt lomapäiviä pidettäväksi asti. Työyhteisö pursuaa lomalta tulijoita ja seuraavia lomalle lähtijöitä, mikä entisestään kaihertaa työkenkien pohjissa valmiiksi väsyneitä kinttuja.

Aloitin itse ensimmäisessä työsuhteessani huhtikuun alussa, jolloin luonnollisesti aloitin lomapäivien keräämisen seuraavalle vuodelle. Työvuorojärjestelyillä pystyy toki toivomaan pidemmän vapaan, mutta kaksivuorotyössä ennen ensimmäistä vapaata tehtävä työmäärä myös tuntuu kaksinkertaiselta.

Tuoreena hoitajana koen ensimmäisen vapaapäivän kuluvan yleensä lepoon, käynnistymiseen ja aivokapasiteetin lataamiseen. Kun viimein pystyy nauttimaan vapaasta, huomaa seuraavan työvuoron olevan jo huomenna. Jollain kummallisella tavalla työkaverin kahvipöydässä ladattu kannustuspuhe palkattoman vapaan ottamisesta tuntuisi nyt sittenkin ihan hyvältä vaihtoehdolta, mutta kun se olisi palkatonta…

Oletko koskaan pohtinut, mikä on vapaapäivän todellinen hinta? Asian voi tarkistaa palkkalaskelmasta, mikäli haluaa numeroita, mutta voiko vapaapäivälle, vapaa-ajalle ja palautumiselle ylipäänsä laskea arvoa?
Paljonko maksaa päivä, jota odotetaan säihkyvin silmin, lomantuntua ilmassa? Paljonko lasketaan markkina-arvoa päivälle, jonka aikana käydään uimahallissa perheen pienimmän iloksi tai syödään lasagnea esikoisen toiveesta? Entä paljonko lasketaan hintaa koko perheen leffaillalle ja itsetehdyille poppareille pitkin sohvaa? Entä pitkälle pyörälenkille, saunomiselle pitkän kaavan mukaan ja sen päälle tehtyyn rauhalliseen venyttelyyn? Kelloon sitomattomalle kirppiskierrokselle ja pitkälle kahvihetkelle ystävän kanssa?

Kaikella luettelemillani asioilla on rahassa mitattava arvo, mutta entä se hinta, jota ei voi mitata rahassa. Nauru ja ilo lasten kasvoilla, se tunne mikä tulee oman ajan saamisesta. Mikä hinta on mielenrauhalla, kiireettömyydellä ja stressittömyydellä? Entä paljonko maksaa hyvinvoiva ja levännyt työntekijä? Voidaanko laskea arvoa työntekijälle, joka tekee työnsä kevyemmin askelin, herkemmällä hymyllä ja aidosti läsnä, äksyilemättä.

Mielestäni omaa ja perheen hyvinvointia voidaan kuvata vain korvaamattomaksi. Hyvinvoiva ja levännyt työntekijä on suuressa asemassa, kun luodaan ja ylläpidetään hyvinvoivaa työyhteisöä. Nauttikaa siis vapaista ja lomista, jokaisen niistä olette ansainneet omalla työpanoksellanne.

Muistakaa myös hehkuttaa lomalle jäämistä hyväntahtoisesti edes vähän, sillä se jos mikä lataa lomasta ja pitkästä vapaasta jotain ihan erityistä.

Turvallisuuden tunne työyhteisössä on työntekoa vahvistava ja haittaava puoli.

Tuoreena sairaanhoitajana ei haluaisi kuormittaa vanhempia kollegoitaan, saati lääkäreitä jatkuvilla kysymyksillä, mutta kysyvä ei tieltä eksy, eihän? Joskus epämiellyttävä turvattomuuden tai epätietoisuuden tunne kuitenkin iskee ja silloin käännytään lähimpänä olevan kollegan puoleen – voiko tämä olla näin? Yleensä asia ratkeaa helposti.

Luultavasti kukaan työyhteisössä ei oleta jokaisen tietävän kaikesta kaikkea ja hallitsevan jokaista asiaa niinkin kattavalla alueella kuin lasten sisätaudit. Jokaisen eteen tulee välillä tilanne, jossa omat neuvot ja kokemus eivät anna vastausta. Silloin jokaisella on oikeus ja velvollisuus kysyä neuvoa.

Jouduin hiljattain tilanteeseen, johon olin valmistautunut hyvin kollegoiden ohjeistuksin sekä lukemalla tulevasta tilanteesta etukäteen. Silti eteeni tuli kysymys, johon en saanut vastausta edes kysymällä asiasta vielä korkeammalta taholta. Näissä tilanteissa tulisi ensisijaisesti muistaa, miksi saamme työstämme palkkaa. Emme siksi, että lääkärit olisivat töissä hoitajia varten tai hoitajat lääkäreitä varten, vaan jokainen meistä työskentelee potilaiden edun mukaisesti turvaten heille mahdollisimman hyvän hoidon. Turvallisen hoidon toteutumiseksi pitäisi muistaa, miksi teemme yhteistyötä ja kunnioittaa jokaisen ammattiryhmän roolia potilaan edun ajajana.

Hätätilanteessa turvallisuuden tunne korostuu. Työntekijöiden keskinäiset suhteet ja yhteenkuuluvuuden tunne korostuvat silloin, kun pienen elämän turvaamiseksi tehdään töitä 200% tehokkaasti, ylitöinä kelloon katsomatta. Myös lääkäreiden keskinäiset sekä hoitajien ja lääkäreiden väliset suhteet ja luottamus heijastuvat tilanteeseen ja joutuvat koetukselle. Tiimityö on tehokasta, kun jokainen tuntee olonsa turvalliseksi ja tuntee olevansa osa kokonaisuutta. Hätätilanteessa jokainen ottaa roolinsa, ja jokaisen rooli on tärkeä. Myös sen, joka pyörittää puoli osastoa yksin, muiden lähtiessä avuksi toisaalle. Työtiimin suhteista kertoo välitön kannustava ja positiivinen palaute ja syvä helpotuksen huokaus aina kun tilanne vakiintuu ja rauhallisuus tilanteen ollessa päällä.

Me-henkeä ei voi näytellä, se tulee syvempää. Ulkopuoliset kiitokset ja työstä saatu ”kunnia”, joka jaetaan koko työtiimin kanssa, kertoo paljon arvostuksesta työkavereita kohtaan. Luonnollisesti parhaimpia kiitoksia ovat hyvät uutiset. Hätätilanne on todellinen näytön paikka, jossa punnitaan välinpitämättömyys, osaaminen ja välittäminen. Hetkeksi menetettyä turvallisuuden tunnetta vahvistaa hitusen se, että hädässä saat puhelinsoitolla juosten saapuvaa apua.

Kysyminen on varmistamista. Varmistaminen on ennakointia. Ennakointi turvallisuutta.

Muistan jo ihan lapsena sanoneeni, että lähden vielä jonain päivänä Afrikkaan.

Halusin tehdä lähetystyötä ja rakentaa kaivoja. Jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä minua on aina kiehtonut ihmisten hyvinvointi siellä, missä arki tuntuu meidän näkökulmastamme haasteelliselta. Opiskeluaikanakin minut valtasi hetkittäin kaipuu nähdä kehitysmaiden kurjuutta ja kokea ihmisten selviytyminen tilanteissa, joissa jokapäiväisen ruuan tai puhtaan veden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Perhetilanne ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ole antanut myöten nähdä tai kokea Lapin alueen sairaanhoitoa ja terveyden edistämistä enempää, mutta kaukokaipuun kipinä ei ole hiipunut.

Mieleni valtaa hyvin usein ajatus siitä, että vielä jonain päivänä minä näen jotain muuta. Uutena, realistisempana viehätyksenä on herännyt mielenkiinto pohjoismaita, erityisesti Norjaa kohtaan. Norja on kaukana kehitysmaiden kurjuudesta, mutta ihan sattumanvaraisesti en kaipuuta tuohon karuun ja kylmään vuonomaan sieluun tunne. Luultavasti osa näkemisen halusta pohjautuu siihen tosiasiaan, että sinne on monella tapaa helpompaa lähteä, olipa perhetilanne millainen tahansa. Pelkkä palkkaero Suomeen ei myöskään ole ainut syy, ja isäni ja veljeni työskentely Norjassa ei ainakaan helpota lähtemisen kaipuuta. Kokemisen ja näkemisen halu pohjautuu luultavasti osittain lapsuuden kesälomilla tehtyihin lomareissuihin, jolloin keräsimme simpukankuoria rannoilla ja uimme hyisessä meressä, mutta osittain myös johonkin selittämättömään.

”Mitä sinä nuori ihminen vielä mietit?” kysyi tätini, sairaanhoitaja, joka työskentelee myös Norjassa. Tähän osasin vain hymyillä vastaukseksi, sillä periaatteessahan täällä kotona perhettämme ei pidättäisi mikään. Paitsi tietysti lasten tuttu päiväkotiympäristö ja kotimaan kulttuuri. Ja mies, perhe, koti ja ihana työ! Kieltäkin pitäisi osata ensin ja saada kunnolla työkokemusta, ennen kuin lähtee merelle kalaan.

Mutta äläpäs tätikulta huoli, kaikkein kipeimmäin kaukokaipuun iskiessä muistan antaa tilaa unelmille ja ajatella, että jonain päivänä minä koen jotain muuta