Olen jakanut mietteitäni blogissani harvakseltaan jo parin vuoden ajan. Kirjoituksissani ovat ailahdelleet laidasta laitaan tunteet hämmennyksestä iloon ja epäuskosta, jopa häpeästä toiveikkuuteen.

Suuret saappaat ovat antaneet minulle mahdollisuuden jakaa hyvin paljon hoitajuuteen liittyviä tuntoja ja tunnontuskia. Olin päättänyt kirjoittaa kiitollisuudesta, ja antaa kiitokset paikalliselle moottoripyöräkerholle 16 vuotta jatkuneesta kummiudesta nykyiselle työpaikalleni. Kun istuin alas, en osannutkaan enää tuota tarinaa. Jotta ympyrä sulkeutuisi, halusin jakaa kanssanne jotain muuta; hetken jolloin päätin, että minusta tulee hoitaja.

Yläasteella halusin lentäjäksi. Vastoin tyypillistä nuorisoa, lainasin kirjastosta sotiemme aikaisista lentäjäsankareista kertovia kirjoja. Luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ihan mielelläni ja sittemmin pyysin joululahjaksi Sotaromaanin. Luin moneen kertaan Seura-lehdessä olleen jutun Suomen ensimmäisestä naispuolisesta hävittäjälentäjästä. Kokosin pieneen kenkälaatikkoon kaikki Suomen Puolustusvoimien ja Lapin lennoston esitteet, joita siihen aikaan jaettiin. Homma oli minulle jo ihan selvä: lukion kautta armeijaan ja siitä eteenpäin. Elämässä kaikki ei kuitenkaan aina mene kenkälaatikkoon koottujen suunnitelmien mukaan.

Kuten useat läheiseni tietävät, tie aikuisuutta ja ammattia kohti ei aina ole ollut se helpoin. Haluan nostaa esille erään tietyn hetken, jolloin tiesin, että hyvän turvaverkoston saaneena ihmisenä haluan auttaa muita. Olla paikalla silloin, kun tarvitaan. Olen elänyt tuota hetkeä hyvin usein uudelleen, alkuun syyllistäen itseäni, jälkeenpäin kiitollisena, että selvisimme vain kolhuilla ja omantunnon tuskilla.

Olin tulossa lukioajan opiskelukaupungista kotiin, ja ystäväni tuli hakemaan minut juna-asemalta. Moottoritieltä poistuessamme ajoimme rampin jälkeen lähestyvään risteykseen liian lujaa ja törmäsimme oikealta tulevaan autoon, jota emme kumpikaan kaverini kanssa nähneet, vaikka muistan selkeästi, kuinka katsoimme vasemmalle ja oikealle ennen risteyksen ylittämistä.

Ehdin nähdä pienen välähdyksen auton valoista ennen kuin musteni ja tunsin turvavyön kiristyvän. Sekunteihin, jonka aikaa auto pyöri, mahtuu monta muistikuvaa siitä, miten vasen käsi tarrautuu penkkiin ja pitää lujasti kiinni. Oikea käsi ei ylety mihinkään, vaikka yrittää epätoivoisesti tukeutua tuulilasiin ja kojelautaan. Olo on hetken kuin vuoristoradan pahimmissa kaarteissa.

Kun auto lakkaa pyörimästä, kuulee hetken ajan vain kamalan hiljaisuuden. Hiljalleen erottaa sydämensä sykkeen, hengityksen ja kohinan, tuntee puristavan tunteen rinnassa ja lanteilla. Kivusta tietää olevansa elossa.

Räpytellessään näkee ympäristöä laajakuvalla, kuin hidastettuna tekee arviota tilanteesta ajatellen samalla lannistuneena, ”ei kai taas”. Sekuntien jälkeen alkaa erottaa oman kehonsa ulkopuolisia ääniä, osaa vastata olevansa kunnossa, käskee soittamaan apua, saa vapisevin käsin turvavyön auki ja juoksee toisen auton luo.

Sähköikkuna avautuu ja vihainen keski-ikäinen mies ärähtää minulle, että hän on kunnossa, mutta hänen autonsa ei. Muistan vieläkin minussa heränneen nuoren tytön raivon, kun näin etupenkillä turvavyön varassa retkottavan pojan leuka rinnassa, liikkumatta. Huusin miehelle kirosanojen kera, että minulle on aivan sama, kuinka hänen autolleen kävi, mutta katso onko etupenkillä istuva poika kunnossa. Seuraava muistikuvani on ambulanssista jossa tunnen ensimmäistä kertaa talven kylmyyden. Olen kuulemma kunnossa, Oikea käteni on voimaton, kipua en tunne, ja hoitaja hymyilee; ”olet kunnossa”. Katsoessani poistuvaa ambulanssia ja loittonevia valoja päätän, että ensikerralla minä olen se, joka auttaa.

Seuraavaa kertaa ei ole tullut. En lähtenyt armeijaan, eikä minusta tullut hävittäjälentäjää. Hain ammattikorkeakouluun vaihtoehtonani ainoastaan hoitotyön koulutusohjelma. Pääsykokeissa istuin ison mahan kanssa, odotin ensimmäistä lastani. Voitte arvata, mitä vastasin, kun haastattelija kysyi minulta, miksi halusin Sairaanhoitajaksi.

Jokaisen hoitajan kohdalla on oma hoitajuuden syntytarina. Jokainen sitoutuu omalla tavallaan, jokainen uppoutuu hoitotyöhön omalla panoksellaan. Jokainen hoitaja saa antaa itsestään työlleen ja kohtaamisille harkitsemansa kokoisen osan, ison tai pienen. Jokaista ja jokaisen osuutta tarvitaan. Ei ole huonoja hoitajia, ei ole hyviä hoitajia. On vain tavallisia ihmeentekijöitä valkoisissa, sinisissä ja vihreissä vaatteissa. Niitä ihmisiä, joilla henkilökortti, ponnari, viikset tai parta. On niitä, joilla on myssy. On hymyileviä ja kireitä, niitä joilla on aikaa ja niitä joilla on kiire. On vain suuri joukko pienipalkkaisia ihmisiä, jotka tulevat työhönsä vuoro toisensa jälkeen auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apua. Ihmisiä, jotka hymyilevät lämpimästi ambulanssissa istuvalle tytölle, jonka oikea käsi on murtunut.

Haluan kiittää Sairaanhoitaja-lehden toimitusta. Kiitos mahdollisuudesta, jonka annoitte minulle Suuret Saappaat -blogissa. Haluan kiittää lukijoita ja saamaani palautetta. Kiitos aiheita kanssani myötäeläneille, nykyisille ja vanhoille työkavereilleni. Kiitos ikuisuusperehdyttäjäni Anna. Kiitos opiskelukaverini Jenna vertaistuesta matkallamme anestesiahoitajuuteen. Kiitokset Kittilään ja Norjaan. Kiitos äiti, isä, täti ja oma pieni perheeni.
Kiitokset Pirkko-Mummulle tämänpäiväisestä keskustelusta, joka herätti niin paljon ajatuksia ja kimmokkeen tälle tarinalle.

Hyvää kevättä!
Terhi, ammatistaan ylpeä sairaanhoitaja

 

Terhin blogi lopettaa Sairaanhoitajat.fi-sivustolla. Kiitos Terhille hienoista teksteistä!