Kuten viimeisessä blogitekstissäni jo väläyttelin, syksy muutti tullessaan perheemme elämää.

Talossa asuu kesätytön roolista työntekijän rooliin hypännyt äiti, joka lähtee jokaiseen työvuoroon mieli iloisena, valmiina oppimaan tänäänkin jotain uutta.

Esikoisesta kasvoi pieni eskarilainen, josta otettiin päiväkodin ulko-oven edessä kuva. Lettipäinen, harvahampainen tyttö hymyilee vilkkaasti reppu selässä, tennarit vähän vinossa ja malttaa pysyä paikoillaan vain sen hetken, että salama välähtää. Lisäksi taloudessa asuu pikkuveli, joka oli ensimmäisen eskariviikon jälkeen valmis myymään isosiskon jollekkin, ”kun äidin kanssa on kahdestaan niin kivaa”. Kahdestaan oleva kiva muuttui sittemmin ihan tylsäksi, kun joka päivä ”on pakko” lähteä pyöräilemään. ”Ja äiti, milloin sisko tulee kotiin, että päästään leikkimään?”

Uusi paikkakunta, Rovaniemi, alkaa kesän hektisyyden jälkeen tuntua omalta, ja olemme yrittäneet opastettuina valloittaa pientä kotikaupunkiamme mahdollisimman paljon tutkimalla läheisten vaarojen luonto- ja retkeilypolkuja, sorsalampia ja mikä parasta, joulupukin valtakuntaa. Myös sairaalan käytävät alkavat tuntua jokseenkin tutuilta. Pukuhuoneesta työpaikalle onkin yhtäkkiä useampi reitti, jotka kuljen ihan sujuvasti parissa minuutissa, lähes eksymättä, vaikka alkuun olisin tarvinut navigaattorin osatakseni nousta oikeita portaita ylös.

Syksy toikin mukanaan uuden työn täysin erilaisessa maailmassa, mihin olin tähän asti tottunut tehostetun valvonnan yksikössä. Sieltä otin mukaani monet opit, joita olen voinut hyödyntää uudessa työssäni vastasyntyneiden tehostetun valvonnan yksikössä ja lasten sisätautien osastolla. Sekä lasten että vastasyntyneiden puolella on työssä omat ihanuudet ja työn rankat puolet, mutta myös ne hetket, jolloin työ palkitsee tekijänsä.

Se mikä ei ole muuttunut, on asenne työhön. Työ tuntuu edelleen olevan yhtä aikaa sekä haastavaa että kehittävää. Työ on pitkälti pohtimista, itsensä ylittämistä, vastaanotetun viestin tulkitsemista ja omien sanojen harkintaa. Työ on yhtä aikaa ohjaamista ja valtavaa oppimista työyhteisön ja varsinaisen työn välisessä vuorovaikutuksessa. Työ on aistimista.

Syksyn odotuksen jälkeen siirrytään luonnollisesti seuraavaan odotusvaiheeseen: talveen ja jouluun. Tänään satoi jo lunta, joten toiveikkaasti ajattelen, että syksyn pimeys ja synkkyys on pikkuhlijaa selätetty. Lumi tuo mukanaan puhtautta ja valoa ja luonnollisen siirtymisen ensi vuoteen. Jokohan ensi kesänä saan pitää ensimmäisen kesälomani?

Kesälomaa ennen odotetaan kuitenkin sitä punanuttuista joulupukkia.

Ihanaa loppusyksyä!

Valmistumisjuhlat on juhlittu ja ensimmäiset huikeat tilit nostettu.

Osaan jo jättää ”opiskelija” etuliitteen pois vastatessani puhelimeen töissä, mutta jotenkin ajatus siitä, että syksyllä ei palata enää kouluun, yllättää minut toisinaan. Työn aloituksen jälkeen peiliin katsoessani näen edelleen saman opiskelijan, joka kuuluu nyt työyhteisöön eri nimikkeellä.

Työn aloitukseen on kuulunut paljon koulutusta, perehdytystä, lukemista, ajattelua ja asioihin paneutumista. Olen opetellut litanian uusia salasanoja ja tunnuksia, mikä on ollut helpoin asia tähän asti. Lisäksi kävin läpi uusille sijaisille tarkoitetut koulutukset ja suoritin osaston lääke-, nestehoito- sekä tietoturvallisuustentit. Olen opetellut lukemaan palkkanauhaa, suunnittelemaan työvuoroja ja laatimaan päiväkotiin hoitopäivävarauksia uudella tavalla. Yhtäaikaa haastavaa ja mielekästä on myös ollut sopeutua itse, ja sopeuttaa perhe kolmivuorotyöhön siten, että löydämme jokaista vuoroa ajatellen perheellemme sopivat rutiinit.

Työn alkuun kuului myös pitkälti odottamista. Ensin alkoi todistuksen odottaminen koulusta, sitten Valviralta ja lopuksi työterveyslääkäristä. Lisäksi odotin henkilö- ja varmennekortteja. Välillä huomasin ajattelevani, että olen virallisesti valmis hoitotyön tekijä vasta sitten, kun jokainen odottamisen arvoinen asia on konkretisoitunut. Jokainen odottamisen etappi on kuitenkin ollut valmistuneelle pehmeä, hallittu lasku työelämään, sillä niitä läpi käydessäni olen hiljalleen sopeutunut uuteen rooliini.

Kaiken tämän hetkessä kuluneen kesän ja työn aloituksen keskellä, olen yrittänyt nauttia tilanteesta, jossa työ ja opiskelu keskittyvät pääosin sairaalan ovien sisälle. Vaikka välillä työpäivät ovat raskaita uusien asioiden opettelun myötä, työpäivän jälkeen olo on jotain kiitollisen, helpottuneen ja onnellisen väliltä. Työt myös pysyvät ja odottavat töissä, ja kotona saan pääasiallisesti keskittyä perheeseen ja vapaa-aikaan. Pitkästä aikaa minulla on aikaa jopa itselleni; olen ehtinyt elokuviinikin kahdesti kesän aikana!

Syksy näyttää kuitenkin tulevan nopeasti ja tuo mukanaan joitain muutoksia. Sen lisäksi, että vanhin lapsi aloittaa esikoulussa, mielessäni pyörii jo uhkaavasti omien työkuvioiden muuttuminen: mihin pääsen jatkamaan oppimistani, kun työsopimus nykyisessä paikassa päättyy? Työn jatkuvuudesta on monella muullakin sijaisella varmasti huolta, mutta itse yritän ajatella positiivisen toiveikkaasti. Lisäksi toivon pääseväni osaksi yhtä hyvää työyhteisöä, jossa tähän asti olen kartuttanut kokemusta sairaanhoitajana. Ensimmäistä työpaikkaansa ei varmasti kukaan unohda, mutta oppiminenhan ei pääty tähän. Koko elämä on yhtä opinpolkua ja matkasta täytyy osata nauttia!

Ihanaa loppukesää

Terhi

Kun katsot peiliin, muistatko vielä sen juuri valmistuneen, uuden hoitoalan ammattilaisen?

Muistatko vielä innostuksen, oppimisen halun ja epävarmuuden? Entä tiedon janon, hyväksytyksi tulemisen tarpeen, kenties pelon epäonnistumisesta? Muistatko hukassa olemisen tunteen uudella osastolla tai uudessa organisaatiossa? Muistatko vielä, kuinka paljon täytyi muistaa asioita ennen kuin niistä tuli rutiineja?
Muistele niitä parhaimpia hetkiä, kun työtäsi arvostettiin, sinut hyväksyttiin ja sinua kunnioitettiin. Mieti vielä hetki, ansaitseeko seuraava uusi kasvo hänelle siirrettäväksi näistä kokemuksista hyvät vai huonot.
Meitä, jotka olemme saaneet ajokortin ja luvan alkaa harjoitella taitojen hallintaa työelämän neljän ruuhkassa, siirtyy perehtymään ja työntekijöiksi näinä aikoina paljon.
Siinä missä opiskeluaika on ollut valtavaa oppimista ja tiedon tulvaa, tuntuu nyt, että pää on tyhjä. Jokainen valmistuva on oppinut paljon, muttei kuitenkaan voi hallita kokonaisuutta. Viimeisestä harjoittelusta on jäänyt käteen se tunne, että tietää oikeastaan vain kuinka vähän vielä tietää, ja kuinka paljon haluaisi oppia. Vaikka valmistuminen ammattiin tuntuu opiskeluajan jälkeen erittäin hienolta ja omasta tutkinnostaan voi olla ylpeä, työtehtäviin siirtyminen on jännittävää.
Työyhteisön rohkaiseva ja tervetulleeksi toivottava ilmapiiri auttaa työnkuvan sisälle pääsemisessä ja työhön perehtymisessä. Kannustaminen, kysymään rohkaiseminen, opastaminen ja tiedon jakaminen luovat turvallisen ympäristön työskennellä ja kehittää itseään. Tuen ja ohjauksen antaminen nolaamatta ja rankaisematta ovat tärkeitä taitoja, joita kannattaa vaalia, sillä tietotaito kehittyy parhaiten positiivisessa ympäristössä.
Omasta puolestani toivotan oikein paljon onnitteluja jokaiselle valmistuvalle, sekä tsemppiä ja rohkeutta työelämään siirtymiseen!

Hyvin usein ajattelee, ettei minulle voi käydä niin kuin jollekin toiselle. Kun jotain kuitenkin tapahtuu, saatu apu on jokaisen kyyneleen arvoinen.

Meille ei voi käydä näin -ajatuksen mahdottomuus vaihtui todellisuudeksi, kun palohälytin alkoi soida minun jo painaessa ulko-ovea kiinni savua täynnä olevassa eteisessä. Hätäkeskukseen soittaminen oli vaikeaa, sillä ajatukset valtasi pelko tulesta, jonka olin joutunut jättämään kotimme herraksi. Siihen kuuteen, seitsemään minuuttiin, jonka aikana palokunta ehti paikalle, mahtui monta sydämen lyöntien säestämää toivetta siitä, että he ehtisivät ajoissa.
Palokunnan saapuessa paikalle tilanne oli lohduton; me tarvitsimme apua. Jokainen perheenjäsen huomioitiin, jokaista lohdutettiin, eikä ketään jätetty ilman tietoa. Annettiin lupa hakea tavaroita ja pehmolelu. Annettiin lupa kyynelille, mutta ei itsesyytöksille.
Ammattilaisen käsiin on helppoa luottaa itsensä ja perheensä silloin, kun hätä on suuri. Jälkikäteen tunnen syvää kunnioitusta ja loputonta kiitosten määrää niitä kohtaan, jotka auttoivat perhettämme.
Myös suuren huomion sosiaalisessa mediassa saanut 875 grammaa painanut keskostyttö on esimerkki siitä, kuinka ei pitänyt käydä. Seuraukset ovat kuitenkin positiiviset perhettä kohdanneen kriisin keskellä. Pienen tytön matka elämän ensimetreillä on herättänyt perheen lisäksi monissa ihmisissä ja yhteisöissä valtavan halun auttaa ja kiittää niitä, jotka ”tekevät vain työtään”.
Tänään on hyvä päivä kiittää kollegaa työvuorosta. Teemme arvokasta työtä jokaisessa työpaikassa.

Aikuisena voi pitää itsestään selvänä sitä, että ammattikorkeakoulussa ja työpaikalla jokaisella on kavereita ja ryhmän tuki.

Tyttäreni kysyi hiljattain kotimatkalla, oliko minulla töissä kivaa ja oliko minulla kavereita. Opiskelijayhdistykset järjestävät tempauksia ja iltamia opiskelijoille, ja pelkästään kursseilla tehdään paljon ryhmätöitä. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Yhä useammin kuitenkin kuulee, ettei opiskelija ole päässyt sisälle omaan ryhmäänsä tai on tipahtanut siitä ulos, vaikka opiskelun pitäisi olla sosiaalista.

Hyvinvointia ei voi liikaa korostaa ammatissa, joka vaatii muutenkin paljon. Jos opiskelija tuntee olonsa yksinäiseksi jo opiskelija-aikanaan, tunne voi siirtyä myös työelämään ja haitata ammatillista kasvua.

Jokaisella opiskelijalla ja työntekijällä tulisi olla ympärillään vertaistuki ja kokemusten vaihtaja.

Pidetään huolta toisistamme, tänäänkin.

Valmistumiseen on tätä tekstiä kirjoittaessa pari kuukautta. Pääajatus ei kuitenkaan ole se, mihin kaikki opiskeluaika vierähti, vaan miten.

Mihin menivät pitkältä tuntuneet kuukaudet, joihin sisältyivät perusopinnot ja harjoittelut eri osastoilla? Kuinka monta erilaista ohjaajaa olen tavannut? Kuinka monelle potilaalle olen vienyt aamiaista, monelleko hymyillyt?

Montako antibioottia olen laimentanut ja montako kertaa olen sulkenut pukukaapin oven ajatellen ”tämäkö on valitsemani ammatti”?

Näitä kaikkia pohdin nyt, kun paperilla olen lähes valmis sairaanhoitaja. Elän siirtymävaihetta opiskelijan roolista hoitajuuteen käyden samalla kamppailua sisälläni: ”Tuleeko minusta hyvä hoitaja? Millainen on hyvä hoitaja? Mitkä ovat minun vahvuuksiani, mitä annettavaa minulla on sairaanhoitajuudelle?”

Se, mitä olen opiskeluaikana pitänyt tärkeänä, miten haluan kohdella muita ja miten olen ottanut vastaan tietoa, ovat eväitäni ammatin kynnyksellä. Tähän asti imetty tietotaito ja vahvuudet täytyy vain liittää osaksi omaa sairaanhoitajuutta ja oppia suuntaamaan ne potilaiden ja työyhteisön hyväksi.

Tämä on minun ammattini.